Lähtökohdat kauden ensimmäiseen starttiin olivat kaikkea muutakin hyvät, sillä torstaina kropan totaalisesti tyhjentänyt vatsatauti vei verot kropasta ja tietysti mielikin oli sitä myöten hieman matalalla. Matkustimme Rukalle mieheni kanssa perjantaina alkuillasta. Tämä kevään yhteinen ISO kisareissu oli typistynyt jo aika tyngäksi tuon taudin vuoksi ja mieheni siirtyi 53km. ultralta suoraan Fun Run – sarjaan. Itse urhoollisesti päätin lähteä ainakin kokeilemaan 53km. selätystä.
Hotellilla, joka toimi myös kisakeskuksena näimme paljon
tuttuja. Olimme ostaneet jo pari uutta juomareppua tätä reissua varten
(isompien seikkailureppujen tilalle), mutta matkaan tarttui vielä myyntipisteeltä
se pitkään himoittu reppu!
Hotellihuoneessa pakkasin ja laittelin seuraavan päivän
varusteita valmiiksi ennen siirtymistä katsomaan todellisten ultraajien 160km.
lähtöä. Porukkaa oli paikalla mukavasti, musiikki soi ja tunnelma oli
korkealla. Reilu kymmenen reipasta miestä kirmaisi matkaan muiden kannustaessa,
edessään hieman tuntematonkin koitos – kova ja pitkä matka. Kukaan ei varmasti
tässä vaiheessa arvannut missä kunnossa maasto todellisuudessa on. Lunta oli
paljon enemmän kuin kukaan starttaaja varmasti osasi odottaa, se teki matkasta
haastavan ja hitaan.
Meille muille tilanne maastossa alkoi aueta vasta seuraavana
päivänä ennen lähtöä. Saimme tietoon, että nämä 160km. sarjalaiset olivat osa
jo keskeyttäneet ja muilla oli mennyt alkumatkassa paljon paljon kauemmin aikaa
mitä olivat suunnitelmissa laskeneet.
Itselleni suurinta harmia aamulla aiheutti uudelleen
sekaisin mennyt vatsa, kunnon tyhjennyksellä käytiin monta kertaa ja mikään ei
tuntunut taaskaan pysyvän sisällä. Kisajännitystä, kai vähän sitäkin mutta ei
minulla viime vuosina juuri ole vatsa tällätavalla reagoinnut! Aamupalalla sain
hädin tuskin yhden leivän alas joka ei varmasti montaa minuuttia sisällä
pysynyt. Niinpä starttasin vähän pelonsekaisin tuntein kohti Oulangan Luontotaloa.
Menimme sinne omalla autolla. Lähtöpaikalla liiankin hyvissä ajoin n.45min.
ennen starttia, yritin hieman juoda Gainomax:a, huonolla menestyksellä.
Vertailimme vastustuksia, kuka on lähtennyt milläkin kengälllä ja vaatetuksella
sekä juttelimme taktiinkoista. Mieheni kävi katsomassa alkumatkaa ja kertoi sen
olevan osaksi jäällä; ”-ota rauhassa ja varovasti!”. Tuntee minut ;) Aina
alussa tahtoo lähteä liiankin railakkaasti.
Alkuinfossa kerrottiin aikarajan siirtymisestä 10h.
aikarajaa oli vedetty Rukalta kohti Oulankaa. 10h. aikana tulisi selviytyä ns.
Konttaisen tienylityspaikkaan, jotta saisi luvan jatkaa maaliin. Lisäksi
varoiteltiin lumitilanteesta J
Lähdössä yleensä on tunkua eturiviin, nyt tuntui että aika
harva sinne hakeutui ja moni mateli eteenpäin, kiirettä pitämättä. Ryhmä
asettui kuitenkin mukavasti lähtöviivan lähettyville ja toivotimme Oulun naiset
(Mari, Marjo, Sanna ja Tytti) toisillemme onnea matkaan!
Alun lähdin maltilla, kuten ”oli” kehotettu J
Ja siinäkin mielessä,
että ei ollut mitään takeita miten elimistö alkaisi toimia. Pysyvätkö nesteet
sisällä ja riittääkö sen myötä energia. Hölkkäilin kevyesti ja mäet reippaasti
kävellen, syke oli tälläkin menolla normia koreammalla n. 10-15lyöntiä. Reitti oli haastava, kuten kuvasta näkyy. Heti
alkumatkasta sain juoksukaverin eräästä naisesta, meillä meni vauhti ja jutut
mukavasti yksiin. Edes nimiä ei tässä vaiheessa ennätetty kysyä, juttu luisti
ja matka meni mukavasti vaikka lumiset pätkät olikin suuri puheenaihe. Niitä
alkoi tulla enemmän jonkin matkaa ennen Jussin kämppää. Nesteet ja energiat
pysyivät sisällä –hyvä niin! Vaikka aika hintsusti niitä uskalsin vetää ja se
kyllä vähän söi vauhtia. Vauhti olisi ollut varmasti normitilanteessa toinen ja
ehkä olisin uskaltanut lähteä Tytin ja Sannan peesiinkin (juosten, jos olisi
pyöräkisa en olisi edes harkinnut). Nyt päätin mennä omaa vauhtia! Jussin
kämpällä nopeasti pulloon vettä järvestä ja maistuipa hyvältä – jääkylmä vesi!
Otimme pika pikaa kuvat ja matka jatkui.
Jokin matkaa taivallettua alkoi oikean
polven ulkosivulle tulla pistävää kipua, varsinkin rinteitä laskeutuessa.
Juoksu vielä onnistu tässä vaiheessa kohtalaisesti. Kipu lisääntyi kilometrien
mukaan ja Kitkajoen rantaan päästyämme juoksu alkoi olla melko mahdotonta.
Kävimme pikaisesti matkan varrella olleessa ulkohuussissa ja vedin polveen
kinesio teipit, sen toivossa että helpottaisi kipua. Jo kilometrin jälkeen
totesin juoksukaverille, että ei auttanut. Sanoin, että hänen on nyt parempi
jatkaa yksin ja jään itse Juumaan. Nyt täytyi ajatella järkevästi, ihan turha
pistää polvea ”rikki”. Soitin miehelle ja hän lupasi hakee RAADON Juumasta.
Jatkoin matkaa kävellen ja muistin heti sitten meidät ohittaneen kolmikon,
missä yhdellä naisista oli myös polvikipua. Pian edessä alkoikin vilkkua tuttu
kolmikko ja päätin ”kiriä” kipeällä kintulla heitä kiinni. Pian saavutinkin,
sillä reittiä etsiessä olivat harhautuneet hieman ja minä perässä samaan
(tietysti). Tämä kolmikko teki pian ratkaisun, kaksi heistä jatkaa tavoitteena
Ruka ja me kaksi polvivaivaista jatkamme kinkkaamista tavoitteena Juuman
”raatoauto”. Matka kävellen meni jutustellen ja maisemia sekä tokkuraisia
sammakoita ihmetellen, vaikka kilometrit tuntuivat pitkiltä kivun kanssa
kamppaillessa. Takaa kirmasi ohi muutamia 83km. sarjaslaisia ja toivotimme
heille onnea taipaleelle. Mielessä pyöri jatkuvasti polven tilanne, miten tästä
selviää sillä seuraava iso kisa olisi tiedossa jo helatorstaina!
Vihdoin pääsimme autolle ja AHH sitä tunnetta, kun sai
istahtaa autoon. Kisakeskuksessa luovutimme GPS-laitteet ja tutut kyselivät
keskeyttämisen syytä, vaikka taisi se näkyä kilometrien päähän ;) Sen verran
jalkapuoli sitä oli!
Suihkun kautta syömään, ruoka ei tuntunut vieläkään
uppoavan. Muuten olo oli hyvä, harmittihan se keskeyttäminen. Edellisen kerran
muistan keskeyttäneeni melkein 10v. sitten ampumahiihdon SM-normaalimatkalla
Kontiolahdella, kun tempasin heti ekalta makuupaikalta 5sakkoa eli 5min.
lisäaikaa, eipä siinä ollut paljon mieltä jatkaa… Takaisin tähän juoksuun,
olihan se reilu 31km. toisaalta hyvä suoritus ”tyhjällä” kropalla.
Syömisen lomassa seurasimme GPS-seurantaa ja kannustimme
tuttuja maaliin, vaikka pari ennättikin vilahtaa liian ”nopeasti” ohi. Onneksi
maaliin oli lyhyt matka mennä onnittelemaan. Tutut Passion Adventuren naiset
olivat odotetusti kovia! Olin niin iloinen heidän onnistuneista suorituksista –
onnittelut vielä heille! Moni muukin tuttu selvisi hienosti maaliin J Vaikka ”raato” autollekin
tuttuja päätyi, matka oli raaka ja rankka varmasti kaikille.
Jalan hoito-operaatio alkoi ja tietysti heti kisan jälkeen.
Vedin imukupilla reiden ulkosyrjän kalvoja auki. Kylmää kipukohtaan ja
seuraavana päivänä koutisin, mieheni ja siskoni kanssa toimintasuunnitelma.
Heti maanantaina siskolle hierontaa ja sen jälkeen polvelle ultraa entisessä
opinahjossani OAKK:n Hierojaklinikalla. Tiistaina uusinta ultra ja entinen
opettajani Tirkkosen Kari laittoi polveen Kinsesio teippauksen, tässä vaiheessa
polvessa ei ollut enää kipua edes tärähdyksessä (pari juoksuaskelta).
Keskiviikko oli ultrasta välipäivä ja illalla kahvakuulatreenissä polvi kesti
hienosti, jopa kevyttä hölkkää. Torstaina aamun uintitreenin jälkeen jälleen
ultraa ja uudet teipit. Tekisi todella mieli juosta, mutta EN JUOKSE–en ennen
ensi viikon keskiviikkoa tai vasta jopa kisassa torstaina.
Helatorstain kisa tulee olemaan pitkä, ihanneaika
voittajilla n. 12h. Joten mitään ei nyt riskeerata. Toki treenaan, mutta
sovelletusti. Uusi maantie kiituri on korkattu tänään perjantain aamulenkillä ja tästä sekä Iin
Karkkainen Challenge kisasta jatketaan juttua reilun viikon kuluttua!
Lämpimiä treenejä toivottelee, Anu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti