Virpiniemen maastomaraton, 7.10.2012

Virpinieniemen hienoissa maastoissa Haukiputaan Veikot järjestivät Maastomaratonin jo viidettä kertaa. Jutun kirjoittajana on treenikaverini Lea Millaskangas.

Tieltä maastoon – aikuisiän ensimmäinen maastojuoksukisa 

Ostin pari viikkoa sitten uudet lenkkarit, jotka on erityisesti tarkoitettu ”trail running” – tyyppiseen juoksuun. Tämähän tarkoittaa tieltä luontoon – juoksemista. Sunnuntaina 7.10 sain kokeilla nimensä mukaisesti niin lenkkareita kuin tällaista juoksemistakin Virpiniemen maastomaratonilla osallistumalla varttimaratonille. Historiaani kuuluu yleisurheilua aina lukioikään asti ja sen jälkeen juokseminen on säilynyt harrastuksissani aina näin aikuisikään. Takanani on maantiellä juoksemista, mutta itse maastojuoksu on jäänyt vähälle. Ihan viralliseen maastojuoksutapahtumaan en ole koskaan ennen osallistunut, joten tämä Virpiniemen tapahtuma oli mielenkiintoinen testi myös itselle ja omalle kunnolle. Vaikka juoksu kulkee maantiellä, niin minulle oli täysi arvoitus maastojuoksu. Maantiellä juoksu rullaa eteenpäin vauhtiin päästyä, mutta maastossa jalkoihin tulee koko ajan erilaisia ärsykkeitä. Välillä juostaan märällä purulla tai sitten hiekassa. Jalkoja joutuu koko ajan asettelemaan eri tavalla esim. juurakoiden tai kivien kohdalla poluilla. Tämä väsyttää maantiellä juoksemaan tottunutta. Maastossa ei voi vain ”juosta”.

Valmistautuminen

Itse kisaan en ollut erityisesti valmistautunut, kuten teen esimerkiksi puolimaratonille. Lisäksi olin loukannut polveni kuusi viikkoa sitten, joten juoksuharjoittelun olin korvannut täysin maastopyöräilyllä sekä sauvakävelyllä. Kaksi kertaa ehdin käydä edellisellä viikolla juoksemassa ennen kisaa ja herätellä näin ”juoksulihaksia”. Kisa-aamuna heräilin kahdeksan aikaan herätyskellon soittoon. Aamupalan jälkeen pakkailin mukaan kisavarusteita. Niitäkin tuli mukaan laukullinen, kun keli oli arvoituksellinen sen suhteen, mitä vaatteita kannattaa tuollaiselle ”pikamatkalle” laittaa päälle näin syyssäässä. Edessä olisi siis vain varttimaraton, johon arveluiden mukaan menisi tunteroinen.

Kisapaikalle Virpiniemeen olimme Anun kanssa sopineet treffit kymmeneksi, jolloin starttiin olisi aikaa tunti. Ehtisimme verrytellä, hakea numerolaput sekä miettiä vielä sopivat vaatteet päälle. Avoimella paikalla tuuli jonkun verran, mutta ihan metsässä puolestaan tulisi kuuma. Päädyimme keskivälin varustukseen J Alkuverkkana kävimme juoksemassa pari kilometriä kisareittiä ja minä sain sykkeet jo verryttelyssä 160 pintaan eli noin 80 prosenttia maksimisykkeestäni – olinkin hieman huolissani, sillä se on minulle melko korkea syke. Toki kisajännitystäkin on aina ilmassa J

H-hetki lähestyy...

Kisoissa inhottavin vaihe on minun mielestäni 15 minuuttia ennen starttia ja siitä eteenpäin starttiin asti. Silloin odotellaan ja jännitellään, otetaan muutama terävä veto ja taas odotellaan yrittäen pitää itsensä lämpimänä. Kaverin kanssa yritetään jutella tai kertoa joku pieni tilanteen kevennys. Menimme Anun kanssa lähdössä eturiviin, koska edellisessä kisassamme Kempeleen Z-maratonilla teimme sen virheen, että jäimme liian kauas eturivistä. Tällöin oli vaikea päästä pujottelemaan omaan vauhtiin. Nyt toki kisaajia oli sen verran vähemmän, että ongelmia lähdössä ei ollut. Olimme Anun kanssa sopineet, että lähdemme omaan vauhtiin ja jos menemme vierekkäin, emme puhu mitään J Niin korkeilla sykkeillä kuin kisassa lopulta mentiin, ei puhumisesta olisikaan tullut mitään!

Teenikaverit ennen starttia, jännitystä ilmassa!

Startti ja matkaan!

Kisa alkoi heti ylämäellä, joten piti olla varovainen, että ei saa jalkojaan hapoille. Minulla nousi sykkeet heti 180 pintaan, joten yritin hieman hiljentää vauhtia. Vauhdin hidastaminen ei kuitenkaan laskenut sykkeitä, joten minun oli vain pakko päättää, että juoksen tunteen mukaan. En katsellut enää kelloa. Ensimmäiset kolme kilometriä oli melkoisen vaivalloisen tuntuista. Märkä hiihtoladun pohja upotti lenkkaria sen verran, että maantiejuoksuun tottuneet jalkani tuntuivat pysähtyvän ponnistusvaiheessa. Töitä piti tehdä paljon enemmän! Miehiä ja naisiakin meni ohitseni, mutta päätin tehdä vain oman juoksun. Ensimmäisellä huoltopisteellä 3 kilometrin jälkeen nappasin energiageelin hihastani sekä otin hieman vettä päälle. Viiden kilometrin kohdalla juoksu alkoi kulkea vähän paremmin ja vauhti pysyi samana. Seitsemän kilometrin kohdalla ohitin kaksi miestä. Sen jälkeen luontoni ei antanut periksi hidastaa, koska miehet voisivat saada minut kiinni J Pari pätkää oli soratietä tai ns. kovempaa juoksupohjaa, jolloin juoksuuni tuli heti vauhtia lisää ja käytinkin nämä tehokkaasti lisäämällä vauhtia. Minun vauhtini nimittäin aina tippui pehmeällä pohjalla, juurakoissa, poluilla ja ylämäissä…. Maastojuoksemaan ei opi kuin juoksemalla maastossa!

Yhdeksän kilometrin kyltin kohdalla sykkeet hipoivat jo 185, minkä olen luullut olevan yli minun maksimisykkeeni. Jalat painoivat kuin kivet, mutta edessä siintävä maali antoi voimia. Ennen maalia oli vielä pitkä ja jyrkkä mäki, jonka kylläkin juoksin, mutta mukana oli irvistys sekä etukumara asento J Maalikyltin näkyessä lisäsin vielä vauhtia ja mukava loppukirikin irtosi!

Maalissa

Reitti oli haastava, mutta antoisa. Maaliintulon jälkeen juoksureitin tuskat unohtuivat ja olo oli aivan mahtava. Sen olon eteen on valmis vaikka vähän repimäänkin itseä äärirajoille. Keskisyke minulla matkalla oli 181 ja maksimisyke 187. Tämä on noin 92 – 97 prosenttia maksimisykkeestäni.   Kaikki siis sain irti! Loppuaika oli 55 minuuttia ja sijoitus kuntosarjan ensimmäinen. Jotain kisan rankkuudesta kertoo myös se, että sykemittarini kertoi palautumisajan olevan 50 tuntia… Tästä ei siis voi sanoa, että ”se oli vain kymppi”. Se oli paljon muutakin. Maastojuoksu on aivan oma maailmansa, johon haluan paneutua enemmän. Hyvät lenkkarit on ainakin loistava aloitus J

Kisan jälkeen laitoimme lämmintä päälle ja kävimme tekemässä pienet loppuverryttelyt kävellen maastossa samalla vaihtaen kisakokemuksia. Anu oli tullut muutaman minuutin minua ennen maaliin, mikä harmittaa minua tietysti ;) Oikeasti on niin huippua, että on tällainen kisakaveri! Suihku, kuivat vaatteet, lohikeitto ja pokaali saivat hymyn korviin. Tätä tunnetta ei voita mikään!

Lea (vasemmalla) ja Anu (oikealla)

Opin tästä Virpiniemen maastojuoksukilpailusta paljon. Minun täytyy viedä juoksuharjoituksiani myös maastoon ja minun pitää oppia ottamaan itsestäni irti enemmän. Jos aina pysähtyy ns. tuskarajalle, ei se raja siirry koskaan eteenpäin. Ja minä haluan siirtää sitä eteenpäin. Haluan nauttia rajojen rikkomisesta.

T. Lea Millaskangas