Tunteet, järki, maltti ja mentori

Järki mukana ja mukaan!

Niinhän se on, että jos aina ajattelisimme järjellä ja toimisimme järjen mukaan ei yli – tai alilyöntejä asiassa kuin asiassa tapahtuisi. Nukkuisimme sopivasti, söisimme järkevästi ja sopivasti, liikkuisimme kehomme kaipaaman sopivan määrän, elämä olisi balanssissa. Olisimme "hyvässä" kunnossa, sopusuhtaisia ruumiinrakenteeltamme ja energisiä -hyvä tavoite!

Urheilijan elämä on melko rajallista, välillä hyvin yksinäistäkin ”puuhaamista”. Täytyy uskaltaa kuormittaa kehoa välillä äärirajoilla, jotta kehitystä tapahtuu. Päivää rytmittää treenit, syönnit ja levot. Tuttua hommaa monelle urheilijalle, muuhun ei tiukan treeniviikon aikana tahdo jäädä aikaa. Tuosta levosta on näin perheenäitinä tullut päiväaikaan tingittyä vaikka treenejä on ollut useasti kaksi kertaa päivässä ja huonostihan siinä meinasi käydä. Onneksi sairastelu pysähdytti ajattelemaan ja järki astui mukaan tuon suhteen. Luin taannoin Mona-Liisa Malvalehdon kirjoituksen ja hän tuumasi, että vaikka paikoittaa itsensä päiväunille lapsen nukkuessa omiaan. Sitä olen nyt itsekin tehnyt ja hyvin on toiminut, heti vaan kotityöt yms. sikseen, kun pikku-ukko nukahtaa n. klo.12.00 ja itse 30-45min. nokoset, niin johan on olo kuin ”uudelleen syntyneellä”!

Maltti on valttia…

Viilasin sairastelu – ja lepopäivien aikana tarkempaa harjoitussuunnitelmaa talven osalle, ottaen huomioon kisarasitukset. Lepoa ja huoltavia harjoituksia tarpeeksi, harjoittelu kisakaudella ylläpitävää, kisastartit kehittävät kilpailullisia ominaisuuksia melkeinpä riittävästi eli tehot muuten minimiin, jotta rasitus ei kasva liian suureksi. Vaikka hommasta kuinka nauttisi, ei sitä kannata vetää yli harjoittelun määrän ja levon vähäisyyden suhteen, sillä sehän ei kuntoa edistä – päinvastoin. Aina on pidettävä tavoite mielessä, ajateltava järjellä, kuunneltava kehoa ja edettävä maltilla ;) Nautittava siitä mitä tekee.

”Piiksuri vai piiskaaja”?

Valmentaja, mentori vai itse itseään valmentava, jokainen tyylillään. Toinen tarvitsee enemmän opastusta ja tukea valmentajan kautta, toinen vahvistusta ja varmistusta asioihin mentorilta, kun kolmas kokee pärjäävänsä yksin. Aktiiviaikoina minulla oli hyvä ja ammattitaitoinen valmentaja jonka avulla fyysisiä ominaisuuksia pystyttiin parantamaan huimasti parin kauden aikana, samoin lajitekniikka koki suuria parannuksia. Olen ikuisesti Jounille kiitollinen noista antoisista vuosista! Nyt koen pärjääväni melkein yksin oman valmennuksen suhteen, niinpä tarvitsen vain mentorin tukea. Tämä apu tulee perheen sisältä mieheltäni, parempaa ja ammattitaitoisempaa tähän hommaan ei tässä tilanteessa olisi. Hän tuntee minut parhaiten, näkee enemmän kuin tuhat sanaa kertoisi, tietää taustan ja tavoitteet. Luotan häneen täysin myös näissä asioissa ja  hän varmasti osaa painaa kaasua sopivissa saumoissa ja vaatia tarpeeksi, mutta taas toisaalta uskaltaa sanoa suoraan jos täytyy välillä vetää sitä käsijarrua.

Näillä mennään ja hyvä tästä tulee!

Terkuin, Anu